Huhtikuisia elämän ihmeitä

Huhtikuu. Paras aika vuodesta (touko-, kesä-, heinä- ja elokuun lisäksi ;)) Tässä sitä nurmikolla (tai noh, mullalla ja kuivuneella viimevuotisella nurmella) auringonpaisteessa istuksitaan, paljaat jalat maata vasten, lintujen tsirputusta kuunnellen.  Vähän on kylmä tuuli, mutta muuten ah, niin ihanan keväistä :) 

Kevät on syntymän ja uudistumisen aikaa, ja sitähän se on ollut meilläkin :) Pari päivää etuajassa, aprillipäivänä, maailmaan tulla tupsahti, kovaääninen rääpäle, täydellinen pikkupukki <3 Maailman pehmoisin, syliteltävin ja pusiteltavin pikkuinen otus <3 Olin puolilta öin ja puoli neljältä yöllä käynyt Ilonaa katsomassa, Petri aamuseitsemältä töihin lähtiessä ja minä taas parin tunnin kuluttua yhdeksältä. Silloinkin vielä kaikki vaikutti ihan normaalilta, mutta kun yhdeltätoista tulin kaurakippojen kanssa lypsylle, otti ilona omasta kipostaan vain yhden leipäpalan, jonka jälkeen pisti makuulleen ja alkoi valittaa ja itkustella. Tiesin että jahans, nyt se sitten alkaa... Olo oli ihmeen levollinen, vaikka en vuohen (tai minkään muunkaan elävän otuksen) synnytyksessä ollut mukana koskaan ennen ollutkaan. Toki tunsin pientä huolta, mutta päällimmäisenä tunteena oli kiitollisuus, että sain olla paikalla kokemassa ja auttamassa, tai siis ainakin apua hälyttämässä, jos tilanne näyttäisi sitä vaativan. Reilun tunnin Ilona pyöri levottomasti, nousten välillä ylös ja mennen taas makuulleen. Katsoi minua kysyvästi ja määki surkeasti. Yritin silitellä ja lohdutella, ja kerroin mitä tuleman pitää. Pian Ilona asettuikin makuulleen ja alkoi ponnistaa. Ensin tuli vesipää ja sen jälkeen pieni sorkka, sitten näkyikin jo pää ja hirvittävän huudon säestyksellä Ilona ponnisti pienen kilipukin maailmaan! Olisin varmaan muuten säikähtänyt Ilonan huutoa, ellen olisi jostain lukenut, että kutut sitten todellakin huutavat synnyttäessään. Kyllä, ne todellakin huutavat! Tai ainakin Ilona, huh! Oli kyllä huojentavaa, että kaikki meni kuin oppikirjasta. Jälkeisetkin tulivat ja ne Ilona mutusteli menemään. Pikkuinen yritti heti pystyyn ja tissille, tosin ihan vikasuunnalta ensin etsittiin. Pienellä avustuksella sain kaverin kuitenkin melko pian hoksaamaan jutun juonen ja asettautumaan tärkeälle ternimaitoaterialle :) Kyllä taisi pikkupukki olla Ilonallekin äidillistä rakkautta ensisilmäyksellä, sillä niin lempeästi alkoi heti äitijuttuja pienokaiselleen hiljaa jutella ja hellästi toista kuivaksi nuolla.

Vain muutaman minuutin ikäisenä.

Parin tunnin ikäisenä.

Parin päivän ikäisenä.

Pienen jänöpupun aitoa elämänriemua ja -ihmetystä on ollut kyllä niin hauska ja ihana seurata! Ahkeraan ovat ystävät ja tuttavatkin käyneet pientä ihastelemassa :) Mun vuohelareissut kuten aamulypsy ja iltavesien kanto tuppaa vaan nykyään venymään helposti puolella tunnilla tai enemmänkin kun otan pikkuisen syliin ja alan sitä siinä silittelemään ja hellittelemään. Toinen osaa ottaa hellyydestä kaiken irti, sillä ei ole sylistä mikään kiire pois vaan siinä se rauhassa olla köllöttelee ja nautiskelee, nukahtaakin usein <3 Ollaan alettu kutsua pikkuista Jäkäläksi, jäkälä kun sen täydellisestä nassusta ja värityksestä tuli heti mieleen ja molemmat nimi yhtämielisesti hyväksyttiin.

Parin viikon ikäistä lentoa ja riemua!

Puolitoista viikkoa sitten saimme kokea lisää elämän ihmeitä taas kanalassa kun oli Parta-Mallun tipujen vuoro kuoriutua. Meillä on tähänastiset kaikki kolme haudontaa onnistunut sikäli hienosti, että kaikki hedelmöittyneet munat ovat kuoriutuneet ja tiput ovat olleet terveitä. Tässä haudonnassa meni kuitenkin asioita pieleen ihan loppumetreillä... Seitsemästä hedelmöittyneestä munasta yksi tipu oli saanut kuoren rikki, mutta ei kalvoa, vaan menehtynyt sen sisälle, toinen oli kuoriutunut, mutta jostain syystä menehtynyt Mallun alle kuoriutumisen jälkeen. Traagisin tapaus oli kuitenkin ihan ensimmäinen tipu, joka oli kuoriutunut päivää odotettua aiemmin, ja kun aamulla menin kanalaan, löysin tämän tipun menehtyneenä pesän ulkopuolelta. Se oli jostain syystä lähtenyt Mallun alta, eikä ollut osannut tai päässyt takaisin pesään ja todennäköisesti kylmettynyt ja kuollut yön aikana... Tällaiset tapaukset surettaa mua aina niin kovasti kun en voi olla ajattelematta tipun ja kanan hätää silloin yöllä... Itselle nämä kokemukset ovat toki myös kasvun paikka, mulla kun on tapana inhimillistää nuo eläimet ehkä liikaakin ja ottaa vastoinkäymiset siksi kovin vakavasti ja itseäni syyllistäen.  Ristiriitaista sikäli kun omassa maailmankatsomuksessani kuitenkin elämä ja kuolema ovat jatkumoita, missä elämä vain muuttaa muotoaan. Sureminen on inhimillistä, mutta siinä märehtiminen turhaa, varsinkin kun silloin voi jäädä huomaamatta, että niistä seitsemästä tipusesta neljä kuitenkin kuoritui ja piipittää nyt Mallun alla :) 

Hellun tipuset ovat kasvaneet hurjaa vauhtia! Meidän aiemmat haudonnat ovat olleet maatiaisia ja täytyy sanoa, että nämä tehari-maatiaiset tuntuvat kehittyvän kyllä puhtaita maattareita nopeammin. Valitettavasti vaan näyttää siltä, että seitsemästä tipusta neljä tai viisi ovat kukkoja... Eilen kuulin kahden (toisia viikon vanhemman) jo harjoittelevan kiekumistakin... Boustailevat myös kaulureitaan pörhistellen toisiaan vasten oikein kunnon mahtikukon elkein! Päätin etten ala näille nimiä edes miettimään, sillä nyt näyttää siltä, että meidän taloudessa aletaan viiden vuoden tauon jälkeen syömään taas kanaa ;) Annetaan paisteille nyt kuitenkin ihana kesä ensin (ja mulle aikaa sopeutua ajatukseen)...

Ei näitä kyllä enää tipuiksi voi sanoa!

Suloisimmasta ruskeasta tipusta tuli sitten tällainen punkkari!
Kuin suoraan 80-luvulta :D

Mitäs muuta kivaa huhtikuussa? No vuohenputket ja nokkosenalut tietenkin!! Ai nam, nam, nam!! Tästä se taas alkoi, lähes puolen vuoden villivihanneskausi :P Tänään maistuivat hyvältä punajuuripiirakan kanssa :)