Taikaliemiä ja muita keitoksia :)

Luonto tarjoaa perinteisesti aika kovia juttuja terveyden ja hyvänvoinnin ylläpitoon. Yrteistä itsekasvattamalla ja luonnosta keräämällä saa haudutettua monenlaista teetä. Näistä löytää paljon tietoa eri yrttikirjoista. Itselläkin tämä on skarppauksen kohde, sillä olen ennenkaikkea kahvi-, en teeihminen. Yrttejä käytän lähinnä tuoreena vihersmoothieissa ja kesäisin syön salaattina. On kuitenkin yksi tee mistä minäkin pidän ja mitä olen jo kuusi vuotta säännöllisen epäsäännöllisesti keitellyt; pakuritee. Maustan sen yleensä lakritsinjuurella, toisinaan inkiväärillä. Toisinaan keitän kahvini pakuripohjaan ja jäähdytettynä käytän pakuriteetä marja-/vihersmoothieissa.

Pakurin lisäksi upea kansallispuumme koivu tarjoaa tähän aikaan vuodesta toista superjuomaa; mahlaa. Mahla puhdistaa ja energisoi kehoa, ja on aivan älyttömän hyvänmakuinen raikas juoma! Meidän on pitänyt jo monena keväänä juoksuttaa mahlaa, mutta kun mä suhtaudun niin mahdottoman tunteellisesti noihin puihin niin en ole hennonut pihakoivuihin reikää porata...  Tänä vuonna sitten totesimme, että kun kiitollisuudella ja luvalla ottaa, niin koivu antaa mielellään :) Olemmekin nyt jo reilun viikon herkutelleet mahlalla päivittäin. Helposti tulee sellaisenaan litra tai enemmänkin juotua, ja pirtelön pohjana menee mahlakin oivallisesti. Monta litraa olemme myös tätä herkkua pakastaneet. 

Mahla sisältää tärkeitä vitamiineja, hiven- ja valkuaisaineita, sekä jopa entsyymejä. Mahlan on todettu edistävän mm. maksan ja munuaisten terveyttä. Nykyaikana maksa ja munuaiset ovat aikamoisen kuormituksen kohteena, joten itse pidän tärkeänä säännöllisesti puhdistaa maksaa ja munuaisia eri tavoin. Mahla voikin jatkossa olla tähän tarkoitukseen hyvä huhtikuinen juttu :) Entisaikaan ihmiset voimaannuttivat itseään ja kehoaan mahlanjuonnilla talven jälkeen. Mahlaa on käytetty myös lääkkeenä mm. reumaattisiin oireisiin. Mahlanjuoksuttamisessa on hyvä muistaa, ettei se kuulu jokamiehen oikeuksiin, eli jos et omalta tontilta juoksuta niin kysy lupa maanomistajalta. Hyvä vaihtoehto juoksuttamiselle on myös katkaista puun oksa, jolloin runkoon ei tarvitse reikää porata.

Suomen luonnolla ja metsän puilla on tarjottavana meille myös eräs toinen huikea juoma, joka on ehkä mahlaa vähän tuntemattomampi. Juoman nimi on "keppisoppa", tai miksei sitä havupuujuomaksikin voisi kutsua, jotenkin kivempi nimitys :) Keitokseen tarvitaan kolmen eri havupuun, katajan, männyn ja kuusen pieniä oksia. Keppisoppaa suositellaan hauduttamaan tuoreista oksista, mutta itselleni kun on korkea kynnys katkaista puusta oksaa, niin olen keitellyt keppisoppaa lähinnä tuulisen päivän jälkeen puista alastulleista oksista. Jälleen on hyvä muistaa, ettei oksien katkominen kuulu jokamiehen oikeuksiinkaan. Itse en ole juomaa nyt aikoihin keitellyt, mutta ostettuani tämän nykyisen kotimme ja tonttia raivatessamme keittelin soppaa usein. Tapanani oli valmistaa aina iso annos kerrallaan. Keräsin ensin kasan pieniä katajan, kuusen ja männynoksia ja pätkin ne noin 10 sentin pituisiksi. Määrästä vähän vaikea sanoa, sopivasti :) Sitten keitin 10 litraa vettä ja kaadoin havujen päälle. Lisäsin 1 rkl merisuolaa ja annoin muhia pari vuorokautta kannen alla, jonka jälleen siivilöin ja pullotin juoman ja siirsin jääkaappiin kylmään. Todella vahvasti energisoivaa ja aivan huikean hyvänmakuista janojuomaa, suosittelen! :P Kaupoissa myytävän rannikkomännystä valmistettavan havupuu-uutejuoman nimeenhän monet vannovat erilaisia vaivoja hoitaessaan, mutta ko. juoma on hinnakasta. Uskaltaisin väittää, että tässä omassa havupuujuomassa on aikalailla samat vaikuttavat aineet (ravintoaineita, antioksidantteja), erona vain ilmainen hinta :)

Toinen huikea keitos, mitä olen jo muutaman vuoden valmistanut säännöllisesti on luuliemi. Luuliemeä en varmasti voi tarpeeksi ylistää! Yritän pitää oman tarinani kuitenkin lyhyenä, sillä lontooksi löytää paljon tarkentavaa tietoa googlaamalla "bone broth". Luuliemi kuuluu näihin vanhoihin "uudelleen tulemisiin", entisaikaanhan keitonkeittely luineen päivineen oli normaalia ruuanlaittoa, mistä kansa sai mineraalinsa ja hivenaineensa. Se oli ennen hermomyrkkyä nimeltään natriumglutamatti, mistä nykyiset "luuliemet" (=lihaliemikuutiot) koostuvat :P (Pieni tietoisku väliin; natriumglutamaatilla on monta peitenimeä, joista yksi on hiivauute, jolla nimellä natriumglutamaatti on "häivytetty" ainakin osaan lihaliemikuutioista). Luuliemi sisältääkin huikeat määrät luustomme ja hampaidemme, itseasiassa koko kehomme hyvinvoinnille tärkeitä mineraaleja kuten magnesiumia, kalsiumia, kaliumia, rikkiä ja fosforia. Lisäksi se sisältää aminohappoja kuten arginiinia, glysiinia ja proliinia. Suolistomme ja nivelemme kiittävät luuliemen glutamiinista ja ihomme runsaasta kollageenista.

Yksinkertaisuudessaan luuliemi keitetään isossa kattilassa hyvälaatuisista luista. Itse teen liemen yleensä joko hirvenluista tai omista kukonpojista. Jonkun verran käytän myös luomulampaan ja luomuhighlandin luita, ja silloin tällöin kalanruotoja. Itse pidän tärkeimpänä, että eläin on luonnollisesti ruokittu (nauta mielellään korsiravinnolla, ei väkirehulla). Erinomaista on luuydin, mutta kaikista luista irtoaa kyllä mineraaleja. Luita ja kalan perkuujätteitä voi kysyä kauppahalleista ja monen rekon kautta luita myös lihantuottajien kautta, jos tuttuja metsästäjiä ei ole.

Luuliemestäkään minulla ei herkullista kuvaa ole, joten olkoon kuvituskuvana tässä kuva pääsiäisestämme, jota vietimme hyvien ystävien kanssa ylikypsää karitsanviulua, mehumäski-siemenkräkkereitä, omaa pestovuohenjuustoa, salaattia ja munia herkutellen. Sangen toimiva setti ja lampaanluista vielä keittelin yhdet luuliemetkin :)

Naudan- ja hirvenluut vaativat pidemmän keittoajan kuin kana tai kala. Itse keitän niitä aina jopa kahteen vuorokauteen asti, mutta keittämisen aikana käytän kattilasta liemeä jatkuvasti ja lisään sekaan vettä tarvittaessa. Kananluille riittää hyvin puolen vuorokauden keittoaika ja kalalla muutama tunti. Keittoon voi laittaa myös juureksia ja yrttejä, ja lopuksi maustaa merisuolalla. Moni lorauttaa keittämisen alkuvaiheessa kattilaan myös omenaviinietikkaa, jonka happamuuden ansiosta luista irtoaa paremmin mineraaleja. Itsekin teen näin aika usein, ainakin silloin kuin muistan :) Mikäli pitkä keittoaika hirvittää, vähentää painekattila keittoaikaa huomattavasti. 

Alunperin aloin keittelemään luuliemeä Patelle, sillä Patella on nivelrikkoa, joka tietysti ajan myötä pahenee, varsinkin nyt kun sen molemmat polvet on leikattu. Ehdin pari vuotta syöttää Patelle kalliita nivelvalmisteita lisäravinteena, vaikka nähdäkseni koira ei niistä apua saanut. Eläinlääkärillä oli tarjota vain kortisonihoitoa, joka itselleni on aikalailla se viimeinen vaihtoehto. Olikin onni, että löysin luuliemen, jolla Paten ontumiset loppuivat kolmeksi vuodeksi tyystin! Turvotan Paten nappulat aina liemeen, jolloin se saa päivittäin jopa puoli litraa luuliemeä. Viime viikkoina Paten nivelrikko on ilmeisesti aiemmin leikatussa polvessa pahentunut kun koira on alkanut taas roikottaa jalkaansa, mikä on tietenkin erittäin huolestuttavaa :( Voin kuitenkin lämpimästi suositella luuliemeä niin ihmisen kuin eläintenkin nivelvaivoihin. Aloin hyvin pian itsekin käyttämään luuliemeä lähes päivittäin, sillä nivelet ovat myös oma heikko kohtani. Parhaimmillaan luuliemi on keittojen ja kastikkeiden pohjana, mutta on ihan herkullista juotavaa lämpöisenä sellaisenaankin. Koin hyvin pian luuliemen olevan itsellenikin hyödyksi ja se onkin jo kolmisen vuotta pysynyt vahvasti ruokavaliossani.

Muita ylistämiäni ja päivittäisessä käytössä olevia juomiamme ovat fermentoidut juomat kombucha (vanhempi sukupolvi tuntee nimellä volgansieni), maito- ja vesikefiiri. Näistä löytää netistä hyvin tietoa, joten lyhyesti vain, että kyseessä on erilaiset bakteeri- ja hiivasymbioosit, jotka saavat sokeria ravintonaan käyttäen fermentoimalla aikaiseksi erittäin terveellistä ja probiootti- ja entsyymirikasta juomaa. Ylläolevassa kuvassa on vesikefiirin siemeniä. Vesikefiiri elää sokerivedessä, itse käytän ruokosokeria, joka värjää muuten läpikuultavat siemenet hieman ruskeansävytteisiksi. Siemenet syövät sokerin ja lopputuloksena on herkullinen juoma :) Kun valmiin juoman maustaa lorauksella mehua ja jättää juoman vielä vuorokaudeksi tai pariksi korkki kiinni huoneenlämpöön, kehittyy pulloon runsaasti hiilihappoja. Me otetaankin aina saunalimsat mukaan pesulle lähdettäessä :) Monet ihmiset ostavat järkyttävän hintaisia probiootteja purkista, voimatta tietää onko purkin sisällöstä kukaan oikeasti enää edes elossa, kun voisivat itse hapattaa pienellä vaivalla edullisesti näitä herkullisia superjuomia... ;)

Alapuolen kuvan vasemmassa purkissa testierä, jossa testasin valkoista sokeria. Ei tykännyt vesikefiiri, rupesi ruokalakkoon ja neste pysyi sokerivetenä. Keskimmäisessä ja oikeanpuoleisessa kuvassa kahta eri kantaa vesikefiiriä, toinen isompaa raetta, toinen pienempää. Molemmat luomuruokosokerissa ja tyytyväisinä :)

Maitokefiirillä hapatan luonnollisesti vuohenmaitoa. Se onkin tolkuttoman hyvää ja varsinaista terveysruokaa, josta pitävät meillä ihmisten lisäksi niin kissat, koirat kuin kanatkin :) Valmiissa kefiirissä ei ole enää laktoosia, sillä kefiirinsiemen käyttää hapattamisprosessissa maitosokerin ravinnokseen. Vielä hienompi ominaisuus kefiirinsiemenessä on, että kefiirin sisältämät entsyymit pilkkovat kaseiinia. Vau! Kaseiiniahan on monille ongelmallinen, myös itselleni. Lehmänmaidon kaseiinipitoisuus on luontaisesti korkeampi kuin vuohenmaidon, ja omalla kohdallani huomasin, ettei edes kyytön raakamaito oikein itselleni sopinut, vaan aiheutti limaisuutta ja turvotusta. Vuohenmaitokefiiri ei ilokseni ole vastaavaa aiheuttanut :) 

Kombucha-otusta kutsutaan nimellä scoby (symbiotic colony of bacteria and yeast). Scobyt elävät teevedessä (vihreää teetä tai mustaa teetä) ja käyttävät lisättyä sokeria ravinnokseen. Ne muovautuvat lasipurkin suuaukon mukaan ja paksunevat mitä kauemmin juoman annetaan fermentoitua ja mitä kauemmin samaa scobya käyttää. Uuteen satsiin alkaa kehittymään aina uusi scoby ohuena lättynä purkin suuaukolle ja alkuperäinen scoby (emo) painuu pohjalle. Allaolevan kuvan emo (pieni tumma) ja sen poikanen (vaalea lätty) ovat koominen esimerkki siitä miten monenmoisen näköisiä voivat scobyt olla. Vähän on kieltämättä omena kauas puusta pudonnut :P Alapuolen jötkäleet ovat jo vähän turhan isoja scobyja käyttää kombuchan tekoon, mutta ovat niin komeita, etten henno pienemmäksikään leikata :) Viimeinen kuva esittää kombuchahotellia. Siinä säilötään ylimääräisiä scobyja siltä varalta, että satsi menisi joskus pieleen. Kombuchalla on sellainen maine, että se homehtuu suht. herkästi, mutta minulla ei yksikään scoby ole ikinä homehtunut. Hygienian kanssa pitää toki olla tarkkana.

Vielä pitää eräs elämäneliksiiri mainita; itsepuristetut mehut, naam! Pyrimme suosimaan ruuanlaitossamme omavaraisuutta kaikessa missä mahdollista, minkä vuoksi mehujemme pääraaka-aine on yleensä porkkana. Yleensä puristan joukkoon myös punajuurta, koska sitäkin kellarista riittää aina pitkälle kevättä. Itseasiassa tänä vuonna juurekset riittivät niin hyvin, että porkkana on vasta loppumassa ja punajuurta on edelleen melko runsaasti. Laitan mehuun joka kerta myös luomuinkivääriä (ei kiinalaista!) ja yhden luomusitruunan. Muuten sitten vaihtelevasti vihreää, kuten lehtikaalia, selleriä tai keräkaalia. Toisinaan laitan sekaan myös omenan tai perunaa. Kippis!

Long time no see :)

Tovi vierähtänyt sitten viime kuulumisten. Blogin päivittäminen ei suinkaan ole jäänyt sen vuoksi, etteikö uusmaalaisilla olisi ollut mitään kerrottavaa, päinvastoin kaikenlaista on sattunut ja tapahtunut sitten kevään viimeisen kirjoituksen. Kevään korvilla kuvittelimme, että ah ihanaa, edessä ensimmäinen kesä, jolloin saamme vain olla ja nauttia olostamme kun edelliset neljä kesää ovat menneet mökin ja muun pihapiirin kunnostamisessa. Hah, ei niin lokoista sentään! Kesästä tulikin sitten kaikinpuolin raskaampi kuin osasi odottaa. Oli kaikenlaista pientä ja suurempaa huolta, surua ja luopumista, minkä vuoksi blogaaminenkin jäi. 

Kesän alussa kohtasimme onnettomuuden, joka vei kesäkuun parin ensimmäisen viikon ajan kaiken huomiomme ja energiamme. Siitä selvittyämme tuli väistämättä aika luopua rakkaasta pienestä Jäkälästä <3 Sniisk, niin kovin siihen tenavaan ehti vain kahden ja puolen kuukauden aikana kiintyä, että luopuminen oli vaikeaa ja haikeaa. Pukkikili tulee kuitenkin keskenkasvuisuudestaan huolimatta sukukypsäksi hyvin varhain ja voi astua emänsä jo kolmen kuukauden ikäisenä, joten luopumista ei voinut pitkittää. Jäkälä sai onneksi kodin ystäväni luota, pääsi isännäksi Pohjanmaalle ja sai kolme tyttöystävää <3 Yhden tyttökaverin Jäkälä tosin otti meiltä mukaansa kun annoimme ”isosisko” Päkylän Jäkälän mukana. Päkylän lähtö oli toki itselle ylimääräinen luopuminen, mutta myös helpotus, sillä koin helpommaksi luopua Jäkälästä kun se sai tutun leikkikaverin tueksi ja turvaksi mukaansa uuteen kotiin. Lisäksi meillä oli pieni huoli siitä jäisikö Ilona ihan yksin Kukan ja Päkylän ollessa niin tiivis parivaljakko, ja Kukan pomottaja-luonteen vuoksi. Päkylän lähdettyä Kukka ja Ilona ovat kuitenkin lähentyneet, kuten toivoimmekin, ja Ilona uskaltaa paremmin puolustautua ja jopa laittaa välillä vähän hanttiin Kukan määräilylle.

Varukseton elämänilo ja rakkaus <3 Maailman kiltein pikkupukki Jäkälä  n. 2 kk <3

Syyskuussa käytiin Jäkälää moikkaamassa.
Tällainen virnuileva hurmuri siitä oli kasvanut!! <3
Ja hajukin oli jo niin pukkia!

n. 5,5 kk ja btw,
jo isäksi tulossa!

Päkylä-pallerolla kaikki hyvin <3 Ja ehkpä pullatkin uunissa ;)

Seuraava haaste kesälle oli kun Patelta hajosi metsälenkillä polvi. Paten toinen polvi oli leikattu jo 2,5 v. sitten ristisiteiden mentyä poikki, ja nyt oli toisen polven vuoro. Leikkaus meni hyvin, samoin kuntoutus sammalmättäillä. Paten toipuessa seuraava huolenaiheemme oli Lissu. Olin keväällä käyttänyt sitä eläinlääkärissä jatkuvan ”räkimisen” vuoksi. Lissun suorituskyky ja hapenotto oli myös jo puolentoista vuoden ajan pikkuhiljaa mennyt kehnommaksi, eikä se ollut enää pitkään aikaan ollut halukas lähtemään metsälenkeille. Iso tamperelainen eläinlääkäriasema otti Lissusta testejä ja totesi koiran täysin terveeksi, jopa ikäistään parempi kuntoiseksi (!). Ja siihen räkimiseen määrättiin närästyslääkettä..!! Sisimmässäni tiesin, että diagnoosi oli väärä, ja että kaikki ei ollut kunnossa, enkä todellakaan sitä närästyslääkettä alkanut koiralle siinä tilanteessa antamaan. Puolentoista kuukauden kuluttua tästä Lissun vatsanalus, koko nisälinja, alkoi kovettua isoksi yhtenäiseksi laataksi. Vein Lissun uudestaan samalle klinikalle, josta tällä kertaa diagnoosina oli keuhko- ja nisäsyöpä. Ilmeisesti syöpä oli myös virtsarakossa, sillä Lissu oli jo pitkään joutunut sisällä ollessaan käyttämään Tena Ladyjä, koska sillä tuli usein pissa housuun (eivätkä eläinlääkärissä tähänkään aikoinaan syytä löytäneet). Mitään ei ollut tehtävissä, suosituksena nopea eutanasia. Viikon vietimme Lissun kanssa vielä kotona leppoisia päiviä ja laatuaikaa, turhia hötkyämättä, kunnes eräänä kauniina päivänä paikallinen eläinlääkäri tuli kotonamme käymään, ja Lissu sai silitysten ja rakkauden ympäröimänä nukkua ulkona terassillamme ikiuneen <3 Meillä on kylällä erinomainen eläinlääkäri, ja hän totesi jälkikäteen, että ilmiselvä keuhkosyöpätapaus. Tämä oli itselle rauhoittavaa kuulla vielä toiselta taholta, ettei mitään olisi ollut enää tehtävissä.

Kaikista kaunein <3
Nimensä mukaisesti täyttä kultaa;
Pinebulls Chain of Gold "Lissu" 4.1.2006-2.7.2015

Eihän tässä vielä suinkaan kaikki. Heinäkuun lopulla Ilona ja Kukka kohtasivat onnettomuuden, jollaista ei kai kukaan villeimmissä mielikuvitelmissaankaan olisi ikinä voinut kuvitella tapahtuvan. Ensimmäiset vuorokaudet taisteltiin hengestä, seuraavat viikot vakavien jälkiseuraamusten kanssa. Nukuin ensimmäiset kolme yötä vuohelassa, käsi Ilonan vatsan päällä, jotta tuntisin sen lähes huomaamattoman hengityksen. Seuraavaan kuukauteen en poistunut kertaakaan kotoa, en kyennyt jättämään vuohia, vaikka akuuttivaihe olikin ohi. Pelkkään hoitamiseen meni kuitenkin se 5-8 tuntia päivässä. Henkinen stressi ja huoli oli kova, mutta nyt on kaikki kuitenkin hyvin :) Ilonalla ei tosin ole enää korvia ja Kukaltakin palasia puuttuu, mutta jos jotain sodassa täytyi menettää, niin ehkä sit just korvat <3 Tämä on sellainen tarina, mikä vaatii joskus oman blogikirjoituksensa. Katsotaan…

Korvatta, mutta elossa <3

Siinähän se kesä sitten menikin :D Syksyllä aloitin myös täysipäiväisen opiskelun, joka omalta osaltaan on nipistänyt tehokkaasti aikaa kaikenlaiselta "ylimääräiseltä", kuten blogin kirjoittamiselta. Nyt ajattelin kuitenkin ryhdistäytyä tältäkin osin, sillä onhan tässä tullut taas sohlailtua kaiken näköistä, että pakkohan niitä on jakaa! :D

Mitäpä meille sitten tässä hetkessä kuuluu..? Hyvää ja näin pakkasjakson jälkeen sanoisinko freesin vilpoista! J Kaksi edellistä talveahan ovat olleet hyvin leutoja ja meillä oli tapana pitää mökin paria patteria peruslämmöllä 15 asteessa ja lämmittää leivinuunia ja pönttistä pari kertaa viikossa, silloin kun muistimme. Syksyllä kuitenkin päätimme, että tänä talvena emme laita pattereita suotta päälle, vaan lämmitämme vain puilla. Ensimmäinen ”koitos” oli marraskuun lumimyrsky. Asuinalueemme oli se koviten takkiinsa saanut kolkka Suomen maassa, ja sähköt olivat kaiken kaikkiaan poissa paria tuntia vaille kolme vuorokautta. Mutta eihän meillä mitään hätää ollut; mökki lämpiää puilla, ruoka valmistuu puuhellalla, vesi juoksee (siis Petri väliä koti-kaivo-koti), eikä pelkoa jäätyvistä vesiputkista J Ainut huolenaiheemme oli 4 täpötäyttä pakastinta ruokaa, mutta sekin huoli ratkesi kun Petri kävi hakemassa vanhemmiltaan aggregaatin lainaan, ja vuoden ruokamme pelastuivat J Meidän elomme jatkui siis lähes normaaliin tapaan koko sähkökatkon ajan, kiitos omavaraisen lämmön ja veden <3 Monella ”tavallisessa” asunnossa alkoi tulla jo kylmä ja hätä, mitä ei itse oikein tajunnutkaan kuin vasta jälkikäteen kun oma elämä oli jatkunut niin tavalliseen tapaan, joskin illat kynttilöiden ja yhden jalkalampun varassa, jolle vedimme aggregaatista virran.

Pihapiirimme isot männyt joutuivat taipumaan raskaan lumitaakan alla.
Isoja oksia tuli mökkiä hipoen rymisten alas.
Naapurin metsästä saatiin hakea männynoksia ja pieniä kaatuneita
kuusia enemmäkin, ja vuohilla oli herkkupäivät! :)

Viikko sitten saatiin Suomeenkin taas vihdoin parin vuoden tauon jälkeen kunnon pakkaskelit! Ai että, sellaiset mitä lapsuudesta muistaa kun lumi narskui jalkojen alla, hengitys höyrysi ja posket muuttuivat pakkasessa tulipunaisiksi! Oli myös ihanaa kun sai viedä petivaatteet tuulettumaan koko päiväksi ulos ja kantaa raikkaina illalla sisälle. Pakkasta meillä oli useana päivänä -30 ja koko viikon pysyteltiin vähintään -20 hujakoilla. Pääsimme siis vihdoin testaamaan kuinka tönö lämpiää tosi paikan tullen pelkkien tulipesien avulla. Jo syksyn myötä olimme pikkuhiljaa kuin huomaamatta tottuneet matalampaan sisälämpötilaan, sillä meillä ei koko syksynä ollut sisälämpömittaria. Kun sen sitten vihdoin muistin ostaa ja kotona siihen ensimmäistä kertaa kurkkasin, loksahti leukani varmasti lattiaan, enkä meinannut silmiäni uskoa; mittari näytti +14! Piti mennä keittiöstä katsomaan toista mittaria, mutta samaa lukemaa sekin näytti, joten uskoa piti! :D Petri tuli illalla töistä kotiin ja avasi jostain syystä (=ei mistään syystä) viinipullon, luki pullonkyljestä ääneen viinin tarjoilulämpötilasuosituksen olevan 14 astetta, johon mä totesin, että ai kun sattu hyvin, meillähän on just oikea lämpötila sitten! :P

Suoraan sanottua edelleenkin hämmästelen kuinka minä, joka entisessä paritaloelämässäni pidin kodin sisälämpötilan aina vähintään 23:ssa, koska palelin jos lämpö tippui sen alle, olen ihan oikeasti nykyään sitä mieltä, että paras sisälämpötila on 15-18 astetta (yöllä viileämpi, päivällä lämpimämpi)! :D Tokihan torppa halutessa lämpiäisi yli 20 asteen, mutta meille molemmille tulee hirveä hiki siinä kohtaa, ettei vaan pysty! :D No niin, mutta nämä pakkaskelit pistivät siis ensimmäistä kertaa testiin riittääkö pönttöuunissa ja leivinuunissa poweri tosi paikan tullen. Köökissä meillä on alkuperäinen harva lankkulattia (uudet ekovillat tosin alla) ja rakoinen katto kylmään vinttitilaan. Seinät ovat vain hirttä, jonka päällä tervapaperi ja ulkolaudoitus. Eli hyvin hengittävää, niin kuin mä tykkään ;) Kammari on 50-luvun laajennus, eikä hirttä, ja se onkin remontissa tiiviimmin eristetty. Näillä kunnon pakkasilla ensimmäistä kertaa huomasi, että melkoinen hujakka kävi lattianrajassa ja nurkissa, mutta eihän se mitään, kaksia villasukkia pidän kotona muutenkin J Kun lämmitimme kaikissa tulipesissä pari pesällistä joka päivä, saimme päivälämpötilan pysymään 18 asteen hujakoilla. Aamuksi lämpö oli tippunut 13-15 asteeseen. Oikein jees siis. Kumpikaan ei palellut. Nyt voi sanoa talvelle, että c’mon, bring it on!! Vähintään -40 ens kerralla, jotta saadaan vähän haastetta kiitos! ;) 

Vanhat keinot ovat usein parempia kuin pussillinen uusia.
Ovenraosta tuuli niin että tukka hulmusi,
mutta kun täräytti vanhan sijauspatjan nauloilla hirsiseinään niin eipä tuule enää!

Kanat ja vuohet joutui pahimmat pakkaset pitämään sisällä. Vuohet lähinnä Ilonan korvannysien vuoksi, etteivät vain palellu. Tein Ilonalle tosin myssyn vanhan vuorellisen hupparini hupusta, jotta uskalsin päästää vuohet vähäksi aikaa ulkoilemaan kun oltiin enää reilussa parissakymmenessä pakkasasteessa. Vuohela meillä on eristetty, mutta siellä ei ole lämmitystä. Toki sinne patterin tai lämpölampun olisi voinut kantaa, mutta kun pidimme ovet kiinni ja ripustimme ovien eteen vanhat matot roikkumaan ja vuorasimme karsinat oljilla, niin vuohet pärjäsivät kyllä, vaikka selvästi pakkasen puolelle sisälläkin meni. Pikkuisen kylmästä ei vuohi kuitenkaan kärsi. Päinvastoin jos liian lämpimässä tottuu olemaan niin silloin vuohet eivät kasvata kunnon talviturkkia ja sairastuvat helposti. Pakkasilla tärkeää on tarjota vuohille kolme kertaa päivässä lämmintä vettä, joka tietenkin lämmittää, mutta pitää myös pötsin toiminnan kunnossa.

Talvi-Kukka

Ilona "Robin Hood"